Olli-Kalle Heimo istuskelee rennon oloisena Joensuun Kauppahallin kahviossa. Kello on yhdeksän ja tuntia aikaisemmin Heimo veti tietovisaa torikahviossa, kuten hän tekee joka arkiaamu kesät talvet.
Sunnuntaina 60-vuotta täyttävä Heimo on kääriytynyt tuttuun tapaan tavaramerkiksi muodostuneeseen farkkuliiviin, joita on kulunut vuosien varrella yli 10 kappaletta.
- Tällä hetkellä fiilis on sama kun täytin 20 vuotta. Ajatukset ja elämäntapa on samanlaisia. Numerot muuttuu ja niitä vuosia tulee lisää. Kyllä sitä tietyllä tavalla fysiikassa huomaa että ikää tulee lisää. Mutta en välitä niin onko ikää 20, 50 tai 60, vaan enemmän se on kiinni otsalohkon takaa, Heimo kertoo suhteestaan ikääntymiseen.
- Niin ja naiset käyttää käsilaukkua ja minä inhoan, että lompakko on takataskussa ja avaimet etutaskussa. Silloin lantio on muhkura, niin tämä farkkuliivi on vähän kuin käsilaukun korvike. Ja kai siitä on jonkinnäköinen tavaramerkkikin tullut, niin siitä on vähän vaikea luopuakin.
Nuoruus Helsingissä
Heimo syntyi vuonna 1953 Lappeenrannassa kapiaisperheeseen. Isän ura veikin nuoren pojan paikkakunnalta toiselle ja lopulta Helsinkiin. Armeijaura olisi kiinnostanut, mutta armeija ei sitä vastoin ollut kiinostunut Heimosta.
- Ne ei oikein pitäneet tyypistä joka soitti päätään ja kyseenalaisti kaiken. Minua ei siinä mielessä hyväksytty upseeriuralle, Heimo naurahtaa.
- Muistan kun joku kenraali soitti Hesassa isälle ja hän vastasi aamutakissa puhelimeen sohvalla. Saman tien kun hän kuuli kuka siellä soitti, isä pomppasi pystyyn ja huusi "herra kenraali!". Kysyin isältä miksi nousit pystyyn kun eihän se näe sinua. Isä vastasi vain, että älä puutu tähän.
Ay-aktiivi
Parasta Joensuun kaupunginteatterissa on Heimon mielestä hyvä ilmapiiri. Hän sanoo tietävänsä asian myös ay-toiminnan kautta, sillä teattereita on tullut kierrettyä paljon.
- Vaikka on niitä ongelmavuosiakin ollut. Kun tiedän ympäri Suomen laitosteattereita, niin täällä ilmapiiri on aina ollut top-kolmosessa.
Ay-ura alkoi Varkauden teatterin ajoilta, jossa mentorina toimi luottamusmies Pentti Väänänen.
- Hän sanoi, että opettele ne asiat, niin kukaan ei kuse silmään. Ja kun tuntuu välillä siltä, että jos et itse tee niin ei kukaan tee. Suomessa on yli 50 laitosteatteria ja vajaat 1900 näyttelijää. Se on pieni liitto, mutta isoista asioista puhutaan. Kun on taiteilijoista kyse niin siellä käytännön asioista tulee aina riitaa.
"Kaikki roolit yhtä tärkeitä"
Ohjaajia on tullut ja mennyt, mutta yksi nimi nousee arvoasteikossa korkeimmalle. Esko-Pekka Tiitisen kanssa työstetty Katiska on jäänyt kirkkaasti mieleen.
- Hän on ohjaajana jotain fantastista. Siinä oli tietenkin se hyvä puoli, että se oli myös hänen tekstinsä. Jos ei sivu lähtenyt menemään niin se heitettiin menemään ja hän kirjoitti uuden. Se oli upeaa, Heimo muistelee.
Lempirooleista on edes turha puhua, sillä niitä Heimo ei suostu erittelemään.
- En ole Hamlet-ihmisiä, että kun teet Hamletin niin se on siinä. Kaikki roolit ovat tärkeitä ja tälläkin hetkellä pyöritetään Luolamiestä, joka on yhden miehen monologi. Samaan aikaan tulee ensi-iltaan näytelmä (Vaavin salattu elämä), jossa näyttelen vajaata kaksivuotiasta itiötä, jolla on seitsemän sanaa mitä se osaa. Se on aikamoinen repertuaari ja siihen väliin mahtuu kaikenlaista. Ja kaikki roolit ovat mielenkiintoisia, en koe, että joku toinen olisi parempi tai huonompi.
Maailmanpaikka katosi
60-vuotispäiviään Heimo viettää aluksi työn merkeissä. Esityksen jälkeen hän siirtyy syntymäpäiväoluelle Teatteriravintolaan. Mutta missä Joensuussa voi ottaa nykyisin tuopin tai kaksi, kun Jokelaakaan ei enää ole?
- Nyt osuit todella arkaan paikkaan. Meillä oli ravintola, jossa kaikki pystyivät käymään ja jossa olisi voinut vaikka juhlatkin järjestää. Se oli kaikkia varten ja siellä kaikki pystyvät olemaan. Nyt jos menen johonkin tiettyyn ravintolaan, niin osa porukasta ei halua sinne mennä. Enää ei ole olemassa sellaista maailmanpaikkaa, missä kaikki tietäisivät minun olevan, kun sanon että menen ottamaan oluen.