Dramaturgi-ohjaaja ja näytelmäkirjailija Saara Turusen ensimmäinen näytelmä Puputyttö on kiinnostanut ulkomaisia yleisöjä.
– Ehkä se on se naisasia tai nuoren tytön asia, mikä on kiinnostanut. Ehkä sitä on tarvittu ja kaivattu myös muualla kuin Suomessa.
Turunen ei kuitenkaan tarkoituksella tähtää ulkomaalaisen yleisön suosioon. Hän uskoo, että ihmiset ovat melko samanlaisia kaikkialla. Tarinat sinänsä puhuvat puolestaan. Teatterin tekemisessä Turunen sen sijaan näkee eroja.
– Samat arkityypit elävät kaikkialla, mutta mielestäni me täällä olemme onnekkaita ja elämme oikeastaan kuin kultalusikka suussa. Meillä on rahaa ja resursseja tehdä asioita. Tilanne ei ole sama kaikkialla. Täällä myös naisia ja tyttöjä kannustetaan enemmän. Espanjassa esimerkiksi mieskirjailijat saavat paljon enemmän julkisuutta. Suomessa se ei menisi läpi.
Kyse on tietenkin suomalaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, mutta Saara Turunen nostaa tässä esiin koulutuksen.
– Minua on kannustettu koulussa paljon. On myös ollut muita naiskirjoittajia ja opettajia, joita on voinut pitää esikuvina. Se on ollut todella tärkeää.
Dramatrugi-ohjaajalta ilmestyy huhtikuun alussa esikoisromaani Rakkauden hirviö. Se käsittelee suomalaisuutta, identiteettiä, naisasiaa ja sukupuoli-identiteettiä.
– Kirjassa kysyn, osaisinko rakastaa tätä kotimaata. En suoranaisesti vastaa kysymykseen, hymähtää Turunen.
Hän kokee Suomessa toimimisen jonkinlaiseksi vastuutehtäväksi omaa kieltä ja kulttuuria kohtaan, eikä kaipaa muualle.
Kansainvälisyys on itsestä kiinni
Taiteilijaprofessori Mikko Roiha on pitkään asunut ja asuu yhä Berliinissä. Hän on sovittanut, ohjannut ja lavastanut Minna Canthin teokseen perustuvan Sylvi-näytelmän, joka sai juuri ensi-iltansa Kokkolassa. Näytelmä on monen teatterin yhteistyön tulos ja sai ensimmäisen ensi-iltansa Berliinissä.
Roihan mukaan saksalaisyleisön kiinnostus suomalaisteoksia kohtaan on kasvanut viime vuosina.
– Olen viiden vuoden aikana yrittänyt rakentaa suomalaista teatteria Berliiniin kulttuuriviennin näkökulmasta. Ensimmäiseen produktioon yleisöä sai melkein raahata, nyt esitykset ovat loppuunmyytyjä ja suomalainen teatteri kiinnostaa.
Roihan mielestä on meistä itsestä kiinni, miten meidät otetaan vastaan esimerkiksi Berliinissä.
– Me kaipaamme kovasti aina aavan meren toiselle puolelle, mutta kun lähdön hetki tulee, me jätetään matkalaukku eteiseen ja keitetään kuitenkin kahvit. Eli se on meistä itsestämme kiinni, menemmekö rajojen yli vai ei.
Suomalaisuus kiinnostaa
Berliini on kulttuurin runsaudensarvi, jossa on koko Eurooppa. Roiha on kuitenkin kokenut, ettei yleisö tule varta vasten paikalle katsomaan, kuinka huonoa suomalainen teatteri on, vaan yleisöä tuntuu aidosti kiinnostavan meidän kulttuurimme.
– Oma mitättömyyden tunteemme saa meidät luuleman niin. Onhan se riski lähteä ja laittaa itsensä esille ja aloittaa alusta. Jos riskiä ei ota, voi menettää mahdollisuuden. Pikemminkin kuin löytää eroja kansojen välillä, pitäisi etsiä yhteneväisyyksiä.
Roiha miettii, että suomalaisnäytelmällä on eräs ominaisuus, joka kansainvälisillä näyttämöillä voi olla este tai mahdollisuus. Nimittäin näytelmän tapahtumapaikka.
– Tähän päivään saakka näytelmiä on kirjoitettu hirveän paljon sisätiloihin, johtuen ehkä siitä, että täällä on hirveän kylmä. Euroopassa ollaan toreilla ja julkisilla paikoilla. Mutta tämä meidän traditiomme on muuttumassa. Uuden sukupolven kirjoittajat kirjoittavat enemmän maailmaan, eivätkä niinkään yhteen sohvaan tai nurkkaan. Tämän kautta suomalaisen näytelmäkirjallisuuden on mahdollista mennä enemmän muualle. Maailma on yhtenäinen, eikä vain yhden ihmisen tarina tai sulkeutunut tarina.
Eksotiikkaa ja ymmärrystä
Dramaturgi-ohjaaja Jussi Moilalle kansainvälisyys on erittäin kiinnostava asia. Hänen näytelmiään on tehty ulkomailla, Italiassa ja Unkarissa. Vastaanotto on ollut hyvä.
– Me olemme kiertäneet myös Serbiassa ja Montenegrossa. Yhdysvalloissa Veitset leikkaa ilmaa - näytelmä on tehty lukudraamana. On aina hienoa nähdä, miten eri tavalla oma näytelmä tulkitaan toisessa kulttuuripiirissä. Toivon mukaan Kokkolan jälkeen olisi mahdollista tehdä kansainvälisiä töitä tai vaikka kokonainen tuotanto esimerkiksi Berliinissä.
Moilan mielestä suomalaista tekstiä ei sinänsä täydy muokata, että se sopisi ulkomaille.
– Ei tarvitse. Jossain Etelä- ja Keski-Euroopassa suomalaisnäytelmillä on eksotiikkaa. Itä- Euroopassa minun tekstejäni tunnutaan ymmärtävän oikein hyvin. Siinä on jotain kulttuurista yhteneväisyyttä.